Muistikuvia Vehkaojalta

Moni hyytävä tarina alkaa sanoilla "Oli pimeä tuulinen syksyinen yö...", myös tämä juttu, sillä sellainen oli tilanne, kun -51 marraskuun iltayönä saavuimme Vehkaojalle pitkän junamatkan jälkeen. Aamu vasta paljasti minne oli tultu. Tajusin oitis, että nyt on tehty kauhea virhe ja että toivottavasti ne -siis vanhemmat- huomaavat sen ja muutetaan äkkiä pois. Huomasivatkin, mutta muuttaminen ei kai sitten ollut yhtä yksinkertaista niissä oloissa. Kylän ainoa valopilkku ei ollut taksin katolla vilkku, vaan pieni kyläkirjasto aivan vieressä. Sen kimppuun syöksyin kaikella sillä vimmalla,minkä todellisuuspakoisvoima antaa

Ottaen huomioon sodanjäkeiset asunto-olot yleensä, paritalon puolikas oli ihan kelvollinen. Tupakeittiö oli tilava ja mekin saimme Seijan kanssa oman huoneen. Myöhemmin tosin kävi ilmi, että pakkasilla, huolimatta joka huoneessa olevasta pystyuunista, meidän piti muuttaa keittiöön nukkumaan kylmää pakoon.

Ensimmäinen joulu oli lumeton. Pelkkää iljankoa. Miten kuten pystyssä pysyen marssimme tapaninpäivänä Laitisille ensivierailulle koko perhe Äiti ja Saimi pysyivätkin sydänystävinä lopun ikäänsä

Saima Laitinen ja Sylvi Jakobsson

Salmisen Railista tuli minun "bestikseni" vuosikausiksi, kunnes maailma sitten vieroitti pois meidät toisistamme. En muista mitään kovin erikoista puuhailua, pikemminkin leppoisaa viihtymistä vain. Tietysti myös erinäisiä hommia, joita äidit määräilivät; mattojen pesua suolammella, tiskaamista ja siivoamista ja marjastamista. Asuntoalueen lähettyvillä oli kivilouskaksi kutsuttu maasto, joka hyvinä mustikkavuosina oli pohjaton marjojen lähde.

Kerran meidät taas komennettiin mustikkaan. Olisimme halunneet kivilouskalle varmoille apajille Äidin mielestä ei kannattanut mennä paikkaan, jossa kaikki kävivät ja niin hän komensi meidät vallan muualle. Tottelimme, mutta tuntikausien harhailusta huolimatta emme löytäneet marjan marjaa. Haukkumiset olivat mahtavia, mutta seuraavalla kerralla saimme mennä kivilouskalle piirakkamarjoja hakemaan

Varmaan oli minun ideani mennä tanssimaan sadetanssia pihalle ilman vaatteita. Äiti huuti meidät oitis sisälle ja teki selväksi sopivuussääntöjä. Kehittyi aikamoinen riita, jonka päätteeksi tokaisin: "Ihminen saa tehdä, mitä haluaa, jos siitä ei ole kenellekään vahinkoa "Se sulki Sylvin suun, mutta 30 vuotta myöhemmin hän otti asian puheeksi ja sanoi aina ihmetelleensä, mistä olin 10-vuotiaana tällaisen ajatuksen päähäni saanut.

Merenrantakaupungista muuttaneelle Vehkaojan mäntykangas oli järkytys jo sinänsä. Olin ollut intohimoinen uimari. Vehkaojalta oli nelisen kilometriä uimalaitokselle. Ei sinne voinut pistäytyä monta kertaa päivässä. Kaiken lisäksi satoi aina kaiket kesät. Ensimmäinen kaunis kesä oli -59. Ei varmaan ole totta kuin minun muistoissani.

Joka viikko käytiin saunassa. Meidän saunapäivämme oli torstai. Saunasta piti kiiruhtaa pois kovaa vauhtia, sillä torstai-iltana oli radiossa lasten ohjelmaa ja lisäksi tuli jokin lehti, jossa oli kiinnostavia sarjakuvia.

Perhesaunan lisäksi oli yleinen sauna perheettömille ja niille, jotka halusivat käydä saunassa useammin. Oma lukunsa oli pyykkitupa. Se oli samassa rakennuksessa kuin sauna. Sen seiniin oli kiinnitetty suuria metallisia altaita. Lisäksi kalustoon kuului siirreltäviä pyörillä varustettuja altaita. Pulsaattoripesukonekin oli. Siinä oli lisävarusteena pienoismankelin tapainen vimpain, jonka avulla koneen vatkaamista vaatteista puserrettiin vettä pois ennen jatkokäsittelyä. Nurkassa oli iso patakin valkopyykin keittämistä varten.

Kuivaushuone oli edistyksellinen; hemmetisti naruja ja sinne sai halutessaan aikamoisen blosiksen. Mankeli olisi turistinähtävyys nykyihmiselle. Pienehkössä huoneessa kaksi patjan mallista palkkia päällekkäin. Niiden välissä puisia mankelirullia. Vekotin lähti käyntiin sähkönappulaa painamalla. Se oli seinässä. Päällimmäisen palkin toinen pää nousi ylös vekottimen keskikohdalla olevasta rautavivusta tarmokkaasti kiskaisemalla oikealla hetkellä. Toinen pää toimi samoin.

Lakanat ym kiedottiin puurullien päälle, rullat palkin alle ja veto vivusta. Meteli oli aikamoinen. Kolketta ja jyrinää. Tulos oli loistava. Isokin määrä lakanoita ja tyynyliinoja oli nopeasti litistetty. Pölypunkeilla ei ollut toivoa.

Käsittääkseni tämä kaikkien aikojen ihmelaite vietiin Vehkaojan purkamisen jälkeen palokunnan talolle, jossa sitä edelleen käytettiin, kunnes joku ymmärtämätön, lähes rikollinen tyyppi sai päähänsä väittää mankelia työterveyden kannalta vaaralliseksi. Mankeli vietiin pois ilman asiaankuuluvia neuvotteluja sitä käyttävien naisten kanssa. Koskaan ei aseellinen kapina ole ollut yhtä lähellä Kuoreveden Hallissa.

Ensimmäinen seinänaapurimme oli Puputin perhe: Hilma, Väinö ja Kauko.He olivat käsittääkseni karjalaisia, jotka olivat joutuneet jättämään maansa rajan taakse. Ehkäpä siitä syystä Hilma oli aina totinen. En muista koskaan kuulleeni hänen nauravan. Väinö oli leppoisampi. Kaukoa ei paljon näkynyt leikkipaikoilla. Tutustuin häneen lähemmin koulussa, jossa istuimme samassa pulpetissa. Hän oli hyvä oppilas ja muutenkin mukava.

Vehkojantie 19 ja Puputin Hilman kanakoppi. (kuva Taivion)

Muutama vuosi sitten, ehkä v.2004 soi puhelin. Siellä puhui Kauko, joka oli nähnyt lehdestä, että elelin Kouvolassa. Unohdin kysyä puhelinnumeron ja osoitteen.

Koulumatkat olivat oiva tilaisuus tutustua kavereihin. Koivusen Liisasta muistan hauskan jutun. Elettiin vuotta -52 ehkä -53. Sinikka-niminen vaalea kaunotar oli mennyt Lontoossa naimisiin neekeriprinssin kanssa. Koko Suomi kohisi. Niin mekin koulumatkalla. Juttu huipentui Liisan lauseeseen: "Se on kamalaa. Ajatelkaa nyt, lapsistakin tulee kirjavia!"

Se oli minusta niin hauskasti sanottu,että muistan sen ikuisesti ja kun näen ruskea-valkean maastopuvun nauran makeasti.

Niin neitseellinen rotuasioissa meidän maamme oli siihen aikaan, että jopa opettajat kouluissa opettivat tätä kirjavuusoppia. Näin kertoi ikäiseni sivistynyt naishenkilö uimahallin saunan lauteilla viikko sitten

Koivusen Liisan äiti, Aino, hoiti intohimoni kohdetta kirjastoa. En tiedä missä määrin kirjastoon tuli uutuuksia, mutta aika hyvä klassikkovarasto siellä oli. Kaikki venäläiset ja suomalaiset tiiliskivet ainakin. Valitsin kirjani paksuuden mukaan, ettei heti lopu. Tolstoin Sota ja Rauha oli pitkään lempikirjani.

Kun Tuntematon sotilas ilmestyi, kirjakauppa Hallissa oli täynnä kypäräpää-pyssynpiippu mainosjulistetta, joka vieläkin tunnetaan. Kun Toini Havu teilasi teoksen yleisradiossa seisoin tiskialtaan ääressä pesemässä astioita sunnuntailounaan jälkeen ja ajattelin, että se kirja pitää oikopäätä lukea. Niin teinkin. Se oli hämmentävä ja avartava kokemus. Minulla ei ollut sodasta mitään muistikuvaa. Tiesin, että isä ja muut olivat siellä olleet, vaikkei mitään sotajuttuja koskaan kerrottu. En ymmärrä vieläkään, mistä sain sen ajatuksen, mutta minusta tuntui, että äijät kautta linjan olivat helpottuneita ja iloisia kun joku ikäänkuin heidän puolestaan otti aiheen perusteellisesti esille.

Jossain vaiheessa Vehkaojalla asuivat Sihvoset, eivät pitkään. Heillä oli tyttö nimeltään Laura eli Luru, jonka kanssa pidettiin erikoisen hauskaa. Sihvosen rappusilla näyttelimme jotain itsetehtyä kuoliaaksinaurattavaa näytelmää, jossa esiintyi lihavia isotissisiä naisia. Sihvosten tyynyvarastot varmaan. Tapasin Lurun sitten vuosia myöhemmin linja-autossa Länkipohjan ja Tampereen välillä.

Nymanin Kecia oli samalla luokalla. Hän oli oikein mukava ja sitäpaitsi, minun tapin mielestä, kadehdittavan pitkä, kuten Tamarakin, joka oli jollain ylemmällä luokalla, Kecian puheista käsitin,että he olivat paenneet luovutetulta alueelta. Heidän äidinkielensä oli ruotsi. Heillä oli paljon lapsia, joista yksi poika oli vammautunut aivokalvontulehduksen takia.

Myöhemmin, heidän muutettuaan Kanadaan, luin suomalaisesta naistenlehdestä muotijutun, jossa Kecia oli mannekiinina. Jutussa mainittiin hänen suomalaistaustastaan, pikkusiskosta Kirasta ja Tamarasta, joka oli solminut ihmeavioliiton prinssin tai ruhtinaan kanssa. Tämä muistamani poikkeaa Välimäen Sepon kirjoittamasta. Saattaa hyvinkin Seppo olla oikeassa.

Paitsi tehtaan työväkeä, Vehkaojalla asui aika-ajoin muutakin väkeä. Oppikoulun opettajia: Uno Porras, sekä eräs Merikarvialta kotoisin ollut luonnontieteiden opettaja. Nimi ei ole muistissani. Minusta hän oli todella hyvä opettaja, innostunut aineistaan, mutta ujo. Luokka jonkin verran kiusasi häntä. Hänellä oli nuori, sievä vaimo ja pieni lapsi. Alkuun hän ponnisteli polkupyörällä Vehkaojan mäkeä ylös. Kovilla pakkasilla kävi sääliksi; pyörä paukkui ja rätisi, eikä liikkunut minnekään. Myöhemmin hän hankki Ifan.

Vehkaojalla asui myös pappisväkeä. Ensin hurmaava henkilö, josta kaikki pitivät ja jota yleisesti kutsuttiin Matti-papiksi. En vieläkään tiedä muuta nimeä (JJ:n ehdotus: Majamaa ). Hänellä oli myös vaimo ja pieni lapsi. Hän opetti uskontoa, ehkäpä ajoittain jotain muutakin oppikoulussa ja oli meidän luokkamme valvoja. Häntä sai sinutella ja kysyä kaikkea, mikä mieltä askarrutti. Älykkäänä miehenä hän oitis huomasi, miten yritimme loputtomasti kyselemällä lyhentää läksyjen kuulustelua.

Romanttista sädekehää hänen päänsä päälle synnytti tieto, että hän oli kasvanut orpokodissa ja lahjakkuutensa ja ahkeruutensa avulla päässyt opin tielle.

Kirkkoherra Viherkoski asui myös Vehkaojalla jonkin aikaa. Uutta pappilaa kai rakennettiin. Mattipapista poiketen Viherkoski oli tiukan linjan mies. Hänen kirkkohistorian tuntinsa lauantai-iltapäivisin klo 15.00 lähenivät ihmisrääkkäystä.

Toisaalta: Iisak Rothoviuksen ihmeelliset seikkailut olisivat olleet haaste kenelle tahansa opettajalle ajankohta ja kuulijakunnan ikä huomioon ottaen.

Minuun hän suhtautui erityisen epäilevästi. Olinhan ainoa kirkosta eronnut oppilas koko koulussa. Hän nostatti minut ylös milloin mistäkin syystä. Jos satuin katsahtamaan ikkunasta ulos minun oli välittömästi selitettävä mitä mielenkiintoista siellä näin.

Vehkaojalla asui paljon helluntaiherätyksen saaneita. Viisikymmenluvun alkupuolella toiminta oli vilkasta. Herätysliikkeeseen kuulumatonkin sai osansa asiasta erityisesti elokuussa, jolloin suuri saarnausteltta ilmestyi urheilukentän kupeeseen.

Musiikki ja muu meno kaikui kaikkialle.

Isä sanoi vähän mutruillen, että jos minä menisin tuolla tavalla aatteitani levittämään.... Äiti sen sijaan pyörähteli teltasta kaikuvien sävelten tahdissa keittiön lattialla.

Minä olin utelias ja houkuttelin Railin mukaan telttaan. Varastettiin kasvimaalta herneitä ja porkkanoita evääksi, jos vaikka menisi pitkään. Ensin oli musiikkia. Soittajia oli paljon, soittopelit moninaisia. Saarnamies oli tavallinen suomalainen mies, laiha noin neljäkymmentä. Hän aloitti saarnansa leppeästi ilmaisten suuren ilonsa siitä että niin suurin joukoin isoovina ja janoovina olimme tulleet sanan ääreen syntiemme taakan alla. Vähä vähältä puhe kiihtyi ja ääni voimistui. Helvetti- ja tulikivikohdassa miehen laiha kaula oli tumman punainen, suonet pullistuneet ja katse hurja. Kun hän pääsi taivaan ilo ja Herran armo jaksoon, hän vähitellen laantui ja tyyntyi. Sitten taas laulettiin ja soitettiin. Yleisöstä osa oli todella liikutettu. He itkivät ja huusivat hallelujaa ja nousivat penkeille seisomaan.

Minulle pakanalapselle se oli vaikuttava näytelmä ja myönnän auliisti hyödyntäneeni näkemääni työssäni. En muista tulivatko eväät syödyiksi.